Nykynuori

Kun olin nuori, vanhemmillani oli tapana ikävystyttää minut kuoliaaksi
typerillä kommenteillaan, miten vaikeaa elämä mukama oli kun he
olivat nuoria. Tiedättehän, kouluun piti kävellä aina 30km ylämäkeen
molempiin suuntiin joka ikinen aamu ympäri vuoden kestävissä lumimyrskyissä
kantaen nuorempia sisaruksiaan selässään. Ja koulussa olivain yksi
luokkahuone ja kaikki saivat vain kymppejä, vaikka kaikki
olivat myös töissä 16 tuntia päivässä nälkäpalkalla, ettei perheen tarvinnut
nähdä nälkää. Ja muistan vannoneeni itselleni, että en ikinä pitkästyttäisi
nuorempiani tuollaisilla tarinoilla. Mutta nyt kun olen vanhempi, niin en
voi kuin ihmetellä miten helppoa nykynuorisolla on. Teillä on kaikki niin
vitun hyvin! Minun nuoruuteeni verrattuna te elätte kuin kuninkaat! Ja
vaikka vannoinkin, niin te nykynuoret ette todellakaan ymmärrä miten hyvin
asiat teillä ovat! Ajatelkaa nyt hetki, kun olin nuori niin ei meillä ollut
mitään internettiä. Jos halusimme tietää jotain, niin menimme kirjastoon ja
haimme sen tiedon itse. Eikä silloin ollut sähköpostia! Meidän piti
kirjoittaa kirjeitä, paperille, kynällä. Ja sitten piti kävellä ulos, joskus
jopa kadun toiseen päähän, että sai kirjeen laitettua postilaatikkoon ja
siltikin sen perillemeno kesti viikon. Eikä meillä ollut MP3:sia tai
Napstereita! Jos halusi varastaa musiikkia, piti kävellä levykauppaan ja
varastaa se itse. Tai odottaa koko ilta radion vieressä, että sai
nauhoitettua kappaleen radiosta ja silloinkin juontaja yleensä puhui biisin
alun tai lopun päälle ja pilasi koko kappaleen. Ja tiedättekö mikä oli
todella rankkaa? Pornoa ei saanut netistä! Ei, vaan piti lahjoa joku
pultsari ostamaan Jallu kioskilta. Joko noin, tai sitten vain kuvittelemalla
Anttilan alusvaatekuvaston kanssa. Ei ollut muita vaihtoehtoja. Eikä meillä
ollut mitään hienoa tekniikkaa,
kuten koputus. Jos olit puhelimessa kun joku soitti, niin soittajan puhelin
tuuttasi varattua. Eikä meillä ollut mitään vitun soittajan numeron
näyttöjäkään. Kun puhelin soi, ei ollut aavistustakaan kuka se oli. Se voi
olla pomo, äiti, huumekauppias;sitä ei tiennyt. Oli vaan pakko ottaa riski
ja vastata! Ja itse puhelin, niitähän oli jokaisella perheellä yksi.
Keskellä aulaa, että kaikki varmasti kuulivat kaikki keskustelut. Ja
johdolla seinässä kiinni, ettei sitä voinut siirtääkään, koska se irtosi
seinästä jos kävelit pari metriä. Eikä meillä ollut mitään vitun
Pleikkareita ja hienoja 3D-grafiikoita. Meillä oli Atari 2600! Ja maailmassa
oli sormilla laskettava määrä pelejä, kuten Space Invaders ja Asteroids,
mitkä näyttivät lähinnä legoilta. Pelin hahmot olivat neliöitä. Sinä olit
neliö. Avaruusolennot olivat neliöitä. Ammukset olivat neliöitä. Asteroidit
olivat neliöitä, jotka ammuttaessa hajosivat pienemmiksi neliöiksi. Eikä
silloin ollut mitään vaikeustasoja tai kenttiä, vaan sama kenttä
ja vaikeustaso ikuisuuksiin asti. Eikä pelejä voinut pelata läpi, peli vain
jatkui aina vaikeampana ja nopeampana kunnes kuolit. Ihan kuin elämä! Eikä
leffateattereissa ollut kaltevaa lattiaa, vaan kaikki penkit olivat samalla
korkeudella! Jos edessäsi istui pitkä hujoppi, niin se siitä, eipä tarvinnut
katsoa sitä leffaa. Ja toki meillä oli telkkari, mutta silloin oli kaksi
kanavaa ja nekin mustavalkoisia. Eikä ohjelmia nähnyt mistään
tekstiteeveestä, vaan ne piti katsoa lehdestä. Eikä silloin ollut mitään
Cartoon Networkkia! Piirrettyjä tuli vain lauantaiaamuna. Ymmärrättekö te?
Piti odottaa koko vitun viikko nähdäkseen piirrettyjä, senkin pilalle
hemmotellut kakarat! Tällä kaikella tarkoitan, että teillä nykynuorilla on
asiat niin vitun hyvin! Te olette täysin pilalle hemmoiteltuja, ette
varmasti kestäisi elämää 80-luvulla!