Tarina kertoo miehestä...

Tarina kertoo miehestä, joka oli kirjanpitäjänä entisellä rakennusliike
Armas Puolimatka Oy:llä Turussa. Tapahtumat asettuvat tuonne 60-luvun
puolivälin vaiheille, jolloin Armas Puolimatka itse massiivisessa ja
persoonallisessa olemuksessaan oli vielä tuttu näky silloisella
Seurahuoneella ja jolloin ulkomaanmatkailu ei ollut vielä niin yleistä ja
suosittua kuin nykyään, ja oli siis melkoinen harvinaisuus,
lukuunottamatta 40-luvulla tehtyjä venäjänmatkoja, jos joku oli sattunut
käymään hiemankin eksoottisemmassa paikassa kuin Ruotsi. Jokatapauksessa
Uolevi Lehikoinen oli kirjanpitäjä 38-vuotias, työnantajan varauksetonta
luottamusta nauttiva, tunnollinen ja tarkka ja viimeisenpäälle
perusteellinen työssään ja arkielämässä voitaisiin kutsua häntä
hyväntahtoisesti melkeinpä perfektionistiksi. Hänellä oli vaimo Aune,
kahdeksan vuotta miestään nuorempi ja erittäin kaunis naisihminen mutta
lapsia heille ei ollut siunaantunut useista uutterista yrityksistä
huolimatta, sillä saamattomaksi Lehikoista ei voida tässäkään asiassa
sanoa, kuitenkin siitä huolimatta tai sen vuoksi hänen perhe elämänsä oli
muilta osin täysin kunnossa, eli he, Uolevi ja Aune Lehikoinen, elivät
hyvin onnellista ja täysipainoista elämää. Tyypillisesti Uolevi Lehikoista
kuvaa, että hän, Jouluisen hyasintin lisäksi, osti vaimolleen tämän
jokaisena syntymäpäivänä neljätoista vaaleanpunaista ruusua ja jokaisena
nimipäivänä tammikuun 21.:nä viisi punaista ruusua läheisestä
kukkakaupasta joka sijaitsi Lehikoisen työmatkan varrella Kaskenkadulla.
Luonteenpiirteistä Lehikoisessa korostuivat ahkeruus, avoimuus ja
ystävällisyys ja ennen muuta hän omasi erinomaisen kyvyn sopeutua
kulloinkin vallitseviin tilanteisiin - varsinainen opportunisti. Vaikkakin
Lehikoisen elämä yleensä kulki niitä rauhallisia raiteita, joilla kulkevat
ovat muodostaneet elämäänsä sellaiset turvalliset päivittäiset rutiinit ja
urat, joita noudattamalla he saattavat kulkea läpi elämänsä tuntien
itsensä onnelliseksi vaikka tämä onni onkin pelkästään valheellisuutta,
oli hänen elämässään myös värikkäitä ja vauhdikkaita vaiheita joista
erästä kuvaa tämä tarina.
Tapahtumat alkoivat eräänä keväänä toukokuun puolivälissä, jolloin
Lehikoinen oli ottanut viikon vapaata työstään ollen Apulehden
palkintomatkalla, yksinään koskapa palkintomatka oli yhdelle ja perheellä
oli juuri sillä hetkellä lieviä likviditeettivaikeuksia jotta vaimo olisi
voitu ottaa mukaan, Teheranissa, jossa hän eräänä iltana kävellessään
kaupungilla oli joutunut kahden hulttion arabinuorukaisen ryöstämäksi ja
pahoinpitelemäksi. Uolevilta vietiin kaikki jopa tajukin meni siinä viikon
ajaksi. Onneksi hänet oli saatu parin satunnaisen ohikulkijan toimesta
ajoissa erääseen Teheranilaiseen sairaalaan, jossa hänet oli onnistuttu
kuin ihmeenkaupalla pitämään hengissä ja saatiin jopa pikkuhiljaa
parantumaan. Mies muistutti kuitenkin ulkomuodoltaan jotakuinkin Kheopsin
pyramidin sakrofagista löydettyä palsamoitua paikallisen eunukkipäällikön
maallista tomumajaa. Kolmen viikon ajan hän virui epäsiistissä, hikisessä
sairaalassa melkeinpä nälkää nähden kunnes hänet todettiin kyllin
toipuneeksi päästettäväksi pois. Työnantajaa varten Lehikoinen pyysi
sairaalasta lähtiessään jonkinmoisen todistuksen eli selvityksen
tapahtumista ja sairaalassaolosta. Se hänelle kirjoitettiinkin paikallisen
ylilääkärin toimesta. Nyt rahattoman Lehikoisen suurimpana ongelmana oli
kotiinpaluu ja se järjestyikin pitkällisten selvittelyjen jälkeen
Britannian konsulaatin kautta, koskapa Suomella ei tuohon aikaan ollut
virallista edustustoa Irakissa.
No viikon kuluttua Lehikoinen vihdoinkin oli onnellisesti kotonaan
vaimonsa luona, toipuminen oli sujunut hyvin sekä ruumiillisella että
henkisellä puolella ja matkan murheet saattoivat piakkoin unohtua.
Kotonaan mies esitteli vaimolleen Teheranilaisesta sairaalasta saamaansa
lääkärintodistusta jo hieman naureskellen, että kukahan näistäkin
harakanvarpaista ottaa selvää. Vaimokin katsoi paperia mutta jotenkin
silminnähden vakavoituneena, tämä kuitenkin jäi Uolevilta huomaamatta.
Seuraavana aamuna herra Lehikoinen lähti vakioaikaan vakio rutiinit
suoritettuaan työpaikallensa, joka sijaitsi Kristiinankadun ja
Eerikinkadun kulmassa, reittiä jota hän oli kulkenut viimeiset yksitoista
vuotta vuokra-asunnostaan, joka sijaitsi Kupittaankadulla aivan
Kupittaanpuiston reunassa. Töihin tultuaan hän miltei ensitöikseen esitti
esimiehelleen pieni huumorinpilke silmäkulmassaan saamaansa
lääkärintodistusta, jota johtaja katseli syvästi vakavoituen. Tämän
episodin jälkeen kirjanpitäjä Lehikoinen meni työhuoneeseensa selvittämään
kesken jääneitä töitään. Hommat sujuivatkin erittäin hyvin sillä
Lehikoinen oli täynnä työintoa pitkällisten seikkailuidensa jälkeen.
Iltapäivän kahvitauon jälkeen Uolevin elämässä tapahtui kuitenkin
yllättävä käänne, joka oli saanut alkunsa jo aiemmin mutta tulisi
ilmentymään Uolevin elämässä vasta nyt siten, että hänen pöydälleen oli
ilmestynyt tiedote, jossa ilmoitettiin, että Lehikoinen on irtisanottu
työstään ilman minkäänlaista irtisanomisaikaa tuotannollisten ja
taloudellisten syiden vuoksi, mitään muita selityksiä hänelle ei johdon
taholta koskaan annettu. Kirjanpitäjä Lehikoinen oli siis
lyhyestisanottuna saanut potkut.
Hiukan masentuneena hän talsi kotiinsa tuttua reittiä miettien syitä
työnantajan moiseen, hänen oikeustajunsa mukaan hyvin
epäoikeudenmukaiseen, käytökseen. Lehikoinen vaipui syvälle ajatuksiinsa
ja ennenkuin hän ehti mietteiltään huomatakaan, oli hän jo koti ovellaan.
Kotiin tultuaan Lehikoinen havaitsi kodin tyhjillään ja keittiön pöydällä
oli käsin kirjoitettu kirje, jossa rouva Lehikoinen ilmoitti
lyhytsanaisesti rakastavansa miestään mutta jättävänsä hänet ja
muuttaneensa tuntemattomaan osoitteeseen kieltäen kaikenlaiset
yhteydenotot. Kaikki tarpeelliset keskustelut ja avioeroprosessi herra ja
rouva Lehikoisen välillä tultaisiin käymään tästedes lakimiesten
välityksellä ja herra Lehikoisen tulisi vain maltillisesti odottaa
ex-rouvansa lakimiehen yhteydenottoa. Lehikoinen oli nyt lyöty mies, hänen
elämänsä oli totaalisesti romahtanut mitään pahempaa ei voisi sattua -
niin hänestä ainakin sillä hetkellä tuntui.
Seuraavat vuorokaudet tämä masentunut mies mietti, ajatteli, kelasi ja
analysoi päässään kaikkia menneiden päivien tapahtumia ja yritti selvittää
itselleen mistä kaikki nämä vastoinkäymiset johtuivat ja mistä ne
varsinaisesti olivat saaneet alkunsa, kunnes hän hokasi sen pienimmän
yhteisen jakajan eli sen arabiankielisen lääkärintodistuksen, jonka hän
oli teheranilaisesta sairaalasta saanut. Se kirottu paperinpalanen näytti
ilmiselvästi olevan ja sen täytyi olla syynä kaikkeen hänen viimeaikaiseen
onnettomuuteensa. Nyt, tämän oivalluksen jälkeen, Lehikoisen valtasi
ennennäkemätön silmitön uteliaisuus, joka pikkuhiljaa oli muuttuva
eräänlaiseksi pakkomielteeksi sillä nyt hän halusi tietää tosissaan mitä
tuossa paperissa luki. Miehelle tuli pakottava tarve kysellä, aluksi
sukulaisiltaan sittemmin myös kaikilta tuntemiltaan ja lopuksi aivan
tuntemattomilta ihmisiltä, josko joku osaisi kääntää tai muutoin selvittää
hänelle kirjeen sisällön. Tuntui kuin tuo paperi olisi ollut noiduttu,
sillä kaikki ne ystävät ja sukulaiset, joille hän oli paperia näyttänyt,
alkoivat vähitellen kartella hänen seuraansa ja hänen elämänsä alkoi
muuttua yhä yksinäisemmäksi ja yksinäisemmäksi kunnes hänellä ei ollut
enää ketään jonka puoleen kääntyä. Tästä Lehikoinen murtui täysin ja hän
alkoi etsiä itselleen lohtua alkoholista, joka aluksi tuntuikin hetkittäin
auttavan mutta pian hänelle kävi kuten niin monelle muullekin ihmispololle
on käynyt, hän menetti hallinnan aineen käytössä eli tuli alkoholista
riippuvaiseksi ja tästä seurannut liikakäyttö veikin miehen pikavauhtia
rappiolle. Piakkoin ex-kirjanpitäjä Lehikoinen sai lähteä myös asunnostaan
koska rahat olivat loppu ja hän ei pystynyt maksamaan enää edes
erääntyneitä vuokrarästejään. Lyhyesti sanottuna Lehikoinen oli rappiolla
ja hänestä tuli laitakatujen pummi eli rappioalkoholisti. Pummaamalla ja
varastelemalla hän sai päivittäin senverran rahaa kokoon, että saattoi
ostaa Alkon monopoliliikkeestä pikkupullon soppaa eli Sorbusta ja sai
siten päivittäisen humalatilansa ja lyhytaikaisen unohduksen
reaalimaailmastaan. Toisaalta aika ajoin Lehikoinen tunsi itsensä myös
onnelliseksi ja vapautuneeksi koskapa hänellä ei ollut stressiä, ei
kiirettä, ei erääntyviä laskuja, ei ongelmia verottajan tai
tilintarkastajien kanssa ja muutoinkin hän tunsi itsensä täysin
riippumattomaksi mistään tai kenestäkään, tunne jota on mahdoton sanoin
kuvailla, tunne jonka voi vain itse kokea, se on tunne kuin orava olisi
päässyt pyörästään. Eräänä iltana Lehikoisen kävellessä pienessä
laitamyötäisessä Puistokatua Aurajoelle päin häntä vastaan käveli
palolaitoksen kulmassa kaksi arabin näköistä mieshenkilöä ja arabejahan he
olivatkin. Lehikoinen pysäytti miehet ja yritti tapansa mukaan näyttää
taskunsa pohjalta kaivamaansa ryppyistä ja likaista paperilappua se
urauksella, että miehet nähtyään lapun alkoivat sättiä ja sylkeä miespoloa
ja käyttäytyvän uhkaavasti häntä kohtaan aikoen jopa pahoinpidellä häntä,
vaivoin Lehikoinen pystyi hoipperoimaan pakoon. Jostain syystä miehen
askeleet veivät Linnankadulle ja siitä satama alueelle, ehkä viinan himo
vei miestä verottomille markkinoille mene ja tiedä. Satamassa hän
kuitenkin törmäsi karskin näköiseen merimieheen, joka osoittautui läheisen
puutavaralaivan kapteeniksi. Kuultuaan miehen surullisen tarinan, tuli
kapteenin sääli tätä miesparkaa ja hän sanoi tarvitsevansa laivaansa
kansimiehen ja paikka olisi Lehikoisen, jos se vain kelpaa ja hän
ilmoittautuisi aamulla varhain ja selvin päin kapteenin kajuutassa.
Lehikoinen ajatteli, että hänellä ei olisi mitään menetettävää ja päätti
suostua kapteenin tarjoukseen. Lehikoinen aikoi näyttää kapteenille
lappusta, josta kaikki oli alkanut mutta kapteeni ilmoitti kyllä osaavansa
arabiaa mutta katsovansa sitä myöhemmin, koskapa hänellä oli jo kiire
sillä laiva lähtisi aamulla Etelä-Amerikkaan.
Aamulla Lehikoinen ilmoittautui räjähtäneen näköisenä mutta harvinaisen
selvinpäin kapteenille, joka ei nytkään kiireittensä vuoksi ehtinyt
Lehikoisen tarjoamaa lappua tarkastella vaan passitti Lehikoisen
perämiehen juttusille, joka pisti miehen välittömästi töihin. Ensimmäisenä
päivänä alkoholin vieroitusoireet olivat erittäin suuret, aluksi
Lehikoinen pelkäsi kuolevansa mutta jo toisena päivänä hän pelkäsi ettei
kuolekaan. Päivät kuluivat työtä tehden ja olo ja ulkomuoto alkoivat
muistuttaa jo lähes ihmismäistä. Lehikoinen alkoi jo uskoa
tulevaisuuteensa ja piakkoin hän tunsi jo olevansa uuden ja paremman
elämän aamunkoitossa katse kohti aamuauringon kultaisia ensisäteitä ja
taustalla enkelikuoro Turun kaupunginorkesterin säestämänä laulamassa
Sibeliuksen Finlandiaa. Vain ajoittain enää palautui mieleen nuo
murheelliset ajat joista muistona säilyi nuhruinen taskunpohjalla oleva
paperilappu. Viikko oli jo seilattu ja laiva oli Atlantilla melkoisessa
syysmyrskyssä pohjoistuuli puhalsi, kuten sillä syksyisin on tapana,
voimakkaana ja armottoman kylmänä. Tuulen lennättämät vesipisarat
piiskasivat kannella kansivahtina olevaa ex-kirjanpitäjää Uolevi
Lehikoista. Suojan tarjosi vain kansivahdin pieni koppi joka oli yhdeltä
sivultaan täysin avoin ja siksi osittain altis tuulelle ja sateelle. Oli
myöhäinen ilta ja laivan kapteeni sattui kulkemaan Lehikoisen
valvontapaikan ohitse samalla poiketen juttelemaan yksinäisen miehen
kanssa. Yleinen keskustelu siirtyi jotenkin Lehikoisen surulliseen
kohtaloon ja sen aiheuttaneeseen kirjelappuseen, jolloin kapteeni
tiedusteli Lehikoiselta lappusta sanoen, että nyt hän voisi kääntää
tekstin, jos se vain Lehikoiselle sopii. No sopihan se. Nyt vihdoinkin
Lehikoiselle selviäisi se, mitä tuossa hänelle niin paljon onnettomuutta
tuottaneessa kirjeessä lukisi. Lehikoinen rinnassa sydän alkoi pompottaa
kun hän kaivoi jännityksestä vapisevin, kohmeisin käsin takkinsa taskun
pohjalta ryppyisen lapun, avasi ja suoristi sen ja ojensi sen kapteenille.
Kapteeni otti paperin ja kaivoi taskustaan lukulasinsa ja siirtyi kopin
sivulla olevan lampun alle lukeakseen kirjeen. Asettaessaan laseja
silmilleen tuulenpuuska vei tuon kirjeen.